Taiteilijan kärsimys. Luovan neron tuska. Muusikon päihdeongelmat. Kirjoittajan mielenterveyskamppailut. Teatteriammattilaisen totalitääriset ohjausmenetelmät ja suositun näyttelijän holtiton käytös iltapäivälehdissä. Mistä joidenkin taiteilijoiden äärimmäinen käytös, riippuvuudet tai suoranainen itsetuhoisuus oikein kumpuaa, ja mistä ”kärsivän taiteilijan” myytissä on pohjimmiltaan kyse?

Kärsivän taiteilijan myytti populäärikulttuurissa

Osaltaan henkilökohtaisten demoniensa kanssa painivan taiteilijan ”esitys” jota taiteilija julkisuudessa toteuttaa, on sosiokulttuurisessa kontekstissa syntynyt representaatio ja myytti. Perinteisesti 1700- ja 1800-luvuilla kansallistaiteilijat, kuvataiteilijat ja -kirjailijat nostettiin jalustalle heidän tuotantonsa sisällön kulttuurisen lisäarvon synnyttämisen seurauksena- Sittemmin 1900-luvun jälkipuoliskolla kulttuurisen tarinavarannon tuottama karakteeri henkilökohtaisten ongelmien parissa kärsivästä ja päihdeongelmien kanssa sekoilevasta luovasta nerosta romantisoitui populärikulttuuriin uudella tavalla.

Ultimaattista nousua ja tuhoa edustava taiteilijamyytti koostuu rappioromanttisia piirteitä omaavasta kertomuksesta, jossa ongelmallinen, nuori taiteilija kokee äkkinäisen menestyksen, rikastuu ja saavuttaa unelmansa. Menestyksestä huolimatta tähden elämä suistuu radaltaan ja päätyy tuhoutumiseen. Jim Morrison, Janis Joplin, Amy Winehouse, Elliott Smith, Marilyn Monroe, Brian Jones ja Jeff Buckley ovat vain niitä harvoja mainittuja nimiä, jotka ovat päätyneet nuorena kuolleiden taiteilijoiden pitkälle listalle. Jokainen heistä kohtasi loppunsa pitkään piikkiin, vahinko-yliannostukseen, tai muuhun väistämättömään onnettomuuteen.

Hyvin moni muu paljon pienemmällä skaalalla taiteilijamyyttiä toteuttava artisti oireilee mielialojensa kanssa omassa yksinäisyydessään. He kärsivät identiteettiongelmista, burnouteista tai riittämättömyyden kokemuksista pienen tai olemattoman fanijoukon liekillä palaen. Nämä vähemmän äärimmäiset esimerkit, kuten kohu-uutisissa esiintyvät muusikot ja oman mielensä kurimuksessa elävät kirjailijat, toimivat samalla muulle kansalle viihteellisinä, kulttuurin mallitarinoina siitä, että kuuluisuudella, rahalla ja maineella on kääntöpuolensa. Lisäksi tämäntyyliset tarinat voivat toimia moraalisina varoituksina siitä, mihin dionysosmainen ja hillitsemätön elämöinti voi pahimmillaan johtaa. Ja kuka nyt ei haluaisi olla rikas, kuuluisa tai muiden palvonnan kohteena? Kohujulkkisten harjoittamaa hedonismia ja narsismia ihaillaan sekä paheksutaan samanaikaisesti.

Oikean elämän esimerkit taiteilijamyyttien esittäjistä ovat tarinoina surullisia, mutta tragediat ovat draamankaarensa vuoksi myös valitettavan kiehtovia. Fanien keskuudessa marttyyrikuoleman läpikäynyt, menehtynyt artisti nostetaan lehtilööpeissä alttarimaisesti jalustalle. Kulttuuri uusintaa myyttiä. Suuresta persoonallisuudesta tehdään sankari, tai hänen poismenoaan glorifioidaan. Mytologisoitumisen seurauksena artistin tuotannon arvo nousee entisestään.

Kulttuurisesta tarinavarannosta vaihtoehto spiraalimaisen alamäen esittävälle juonikululle löytyy sankaritarinasta, jossa henkilö vaikeuksien ja kaoottisen elämäntyylin jälkeen onnistuu päihittämään demoninsa. Tällöin artistin ”kärsimyksen kruunu” hioutuu kirkkaaksi, ja hän vetäytyy pois julkisuudesta viettämään seesteistä elämää. Esimerkkeinä tällaisista tarinoista voisivat toimia kypsän iän saavuttaneet raitistuneet taiteilijat, kuten Leonard Cohen tai Courtney Love. Harmi vaan, että parannustarinat eivät ole läheskään yhtä mediaseksikkäitä, kuin nuoren ja kauniin ihmisen julkisuuteen tallentunut turmellus.

Esimerkkinä viimeisin kärsivän taiteilijamyytin keulahahmo:
Kurt Cobain (1967-1994)

Kurt Cobain oli viimeisiä ”27-clubiin” kuuluvia rocktähtiä, jotka elivät täydellisen, rocktähden myyttiin kuuluvan elämän. Kapinallisesta asenteestaan tunnettu artisti, maailmalla supersuositun megabändi Nirvanan laulaja-lauluntekijä kärsi pitkään mielenterveysongelmista, depressiosta sekä epämääräisistä kipuoireista. Hän oli myös pahasti koukussa heroiiniin. Osaksi populäärikulttuuria pesiytynyt grunge-ilmiö nosti Nirvanan nokkamiehen lyhyessä ajassa suosionsa huipulle, mutta suosiosta kehkeytyi taiteilijalle lopulta pelkkiä ongelmia. Cobainin rock-unelma päättyi vakavan heroiiniriippuvuuden ja masennuksen johdosta yliannostus-itsemurhaan vuonna 1994.

Kuolemansa jälkeen Cobain nostettiin fanien kesken sekä julkisuudessa jalustalle kuin ristille. Ympäri maailmaa eri-ikäiset fanit seurasivat idolinsa esimerkkiä poistuen maailmasta oman käden kautta. Muu maailma suri ja ihmetteli lahjakkaan Cobainin kohtaloa. Musiikkimaailmasta oli poistunut ennen aikaisesti jälleen uusi rokkari, joka ei kyennyt onneen, vaikka oli rikas, perheellinen ja kuuluisa supertähti.

Tarkastellessa Kurt Cobainin psykososiaalista kehitystä, voimme jäljittää syy-seuraussuhteita ainakin osaltaan takaisin Cobainin lapsuuden kielteisiin kokemuksiin. Kurt puhui julkisuudessa paljon lapsuudessa koetusta traumatisoitumisestaan, mikä tapahtui omien vanhempien eron seurauksena. Nuorena miehenä Cobainilla oli ongelmia sopeutua, ja hän koki itsensä vieraantuneeksi muusta maailmasta. Taiteellisesti hyvin lahjakas lapsi koki vanhempiensa eron myötä voimakasta psyykkistä kipua, johon hän ei saanut riittäviä emotionaalista turvaa tukevia toimenpiteitä. Todennäköisesti muun muassa eron aiheuttamien kipeiden kokemusten johdosta hänelle kehittyi myöhemmin masennus, jota voidaan kuvailla myös turvattomuuden kokemuksista seuraavana depressiivisenä merkitysorganisaationa (tästä lisää edempänä). Tämän lisäksi Cobainilla todettiin keskittymishäiriö, johon hän sai nuorella iällä lääkityksen. Päihderiippuvuus jatkui aikuisuuteen ja kulminoitui heroiiniriippuvuuteen, jota Cobain ei saanut koskaan karistettua.

Cobain keskittyi koko elämänsä ajan vimmaisesti taiteentekemiseen kärsien samaan aikaan mielenterveyden ongelmista ja riippuvuuksista. On tiedossa, että Kurt suhtautui nuorena kuuluisuuteen fanaattisesti, ja teki kaikkensa että hänen luotsaamansa bändi nousisi maailmanmaineeseen. Kun hän sai lopulta haluamansa, hän ei kestänytkään kuuluisuutta. Esimerkkejä maineen kautta tuhoutuvista artisteista löytyy historiasta lukematon määrä.

Kärsivän taiteilijan piirteitä – mikä ennustaa sekä taiteilijuutta että itsetuhoista käytöstä?

Taiteellisesti lahjakkaiden ihmisten ominaisuuksia on jonkin verran tutkittu tieteellisesti. Tuloksissa on saatu vahvistus ainakin siitä, että luovat ihmiset ovat keskimääräistä älykkäämpiä. Älykkyyden mukana on taipumusta ilmetä omanlaista, normeista poikkeavaa käytöstä, kuten tavallista tiuhempi kiroilu, sekä pienempi ystäväpiiri. Älykkyys ei vielä kuitenkaan itsessään riitä ennustamaan sitä, onko joku henkilö luovuuteen taipuvainen ihminen. Esimerkiksi Big Five- mallin mukaan luovuuteen liitetään temperamenttipiirteistä vahvasti avoimuus.

Luovan ihmisen oletetaan siis täten olevan ainakin keskimääräistä avoimempi ja älykkäämpi yksilö, mutta kaikki avoimet ja älykkäät ihmiset eivät siitä huolimatta päädy taiteen aloille, pyri kuuluisuuteen, saati päädy käyttäytymään itsetuhoisesti.

Mitä itsetuhoisen käytöksen ja kärsivän taiteilijan myytin taakse psykologisella tasolla oikein kätkeytyy? Millä tavoin artisti näyttää hyötyvän julkisuudesta, vaikka hän voi samaan aikaan huonosti sai hän kuinka paljon huomiota, rahaa ja rakkautta tahansa? Jos julkisesti esitetty kärsivän taitelijan imago ja mytologia on osaltaan sosiokulttuurisesti tuotettua ja rappioromanttista teatteria, niin mitkä tieteellisesti selitettävät, yksilötason ja psykososiaaliseen kehitykseen liittyvät seikat motivoivat taiteilijaa elämään tätä myyttiä?

Lapsuuden ajan kielteiset kokemukset ja persoonan depressiivinen merkitysorganisaatio

Kiintymyssuhdetutkimukseen liittyvässä katsauksessa Kognitiivinen psykoterapia ja kiintymyssuhdeteoria (Kuusinen 2000), pohditaan luovuuden ja kiintymussuhteiden suhdetta toisiinsa. On saatu selville, että kiintymyssuhteissaan haavoittuneet lapset joiden vanhemmat ovat itse depressiivisiä tai muuten vain kykenemättömiä asettumaan lapsen asemaan (esimerkiksi avioero- tai muissa menetyksen uhkaa sisältävissä kriisitilanteissa), on taipumusta kehittää itselleen menetyksen uhan alla erilaisia selviytymiskeinoja, kuten tunteiden hillitsemiseen pyrkiminen ja elämän jäsentäminen kognitiivisesti. Tämä aiheuttaa jonkinlaista aleksitymiaa eli kyvyttömyyttä puhua omista tunteista. Sen lisäksi egoa tukemattomaksi perus-uskomukseksi kehkeytyy herkästi uskomus, ”minussa on jotain vikaa”.

Tällaiseen depressiiviseen merkitysorganisaatioon liittyy usein luova lahjakkuus kompensatorisena strategiana. Koska depressiivisillä ihmisillä ei ole jatkuvaa, olemassaolevaa kokemusta omanarvon tunteesta, he joutuvat ansaitsemaan oman arvon tunteensa suoriutumisella ja jopa kompulsiivisena suorittamisella. Käytösmallista voi syntyä kehämäinen limbo, jossa jokaisen uuden kappaleen, taulun, runon, elokuvan tai käsikirjoituksen valmistuttua henkilölle sataa huomiota, mutta tämän kaltaisen ” itseään kiertävän projektin” vaikutukset omanarvon tuntoon ovat lyhytaikaisia.

Epävakaissa olosuhteissa, kuten agressiivisen, mielenterveys- tai päihdeongelmaisen vanhemman seurassa varttuen (olosuhteiden ei tarvitse olla äärimmäisiä että kokemus turvallisuudesta jää vajavaiseksi) lapsesta kehittyy taitava ympäristön ja muiden ihmisten viestinnän ja mikro-eleiden tulkitsemisessa sekä havainnoimisessa. Tätä kykyä henkilö voi käyttää hyväkseen myöhemmin taiteen tekemisen parissa: lapsesta voi kehittyy sangen kyvykäs sovittamaan yhteen ääripäitä. Tunnekokemuksen ollessa turvaton tai ahdistunut, hän myös havaitsee ja kokee tilanteet ja asiat muita voimakkaammin. Sävyerot ja kohtuuttoman suurelta tuntuva kontrasti liittyen minään suhtessa muihin ja ulkoiseen todellisuuteen vaihtelevat jyrkästi. Tällaisen kokemusmaailman kanavointi taiteeseen auttaa henkilöä käsittelemään hankalia tunnetiloja, kuten ahdistusta ja depressiota.

Taideteos toimii ”transitionaaliobjektina”, minkä avulla lapsuudessa koettua menetystä pyritään korjaamaan symbolisella tasolla. Taiteilija pyrkii luomaan tyhjyyden tilalle obsessiivisesti jotain, mikä saisi hänen olonsa tuntemaan taas täydeltä. Teos auttaa palauttamaan nuoruudessa menetetyt tai kokonaan syntymättä jääneet kokemukset siitä, että henkilö on itsessään tärkeä, rakastettava ja merkityksellinen. Koska depressiivisillä ihmisillä ei ole jatkuvaa, olemassaolevaa kokemusta omanarvon tunteesta, he joutuvat ansaitsemaan oman arvon tunteensa suoriutumisella ja kompulsiivisena, työnarkomaniaan verrattavissa olevana suorittamisena.

Taiteilija-identiteetin luominen ratkaisuna hallita omaa alemmuudentunnetta, turvattomuutta ja intiimejä suhteita

Kärsivän taiteilijan myyttiin liittyy siis hyvin aitoa, henkilökohtaista draamaa ja ahdinkoa. Taiteenteko auttaa ihmistä käsittelemään masennusta, ja tarjoaa väylän ilmaista sanoittamattomia tunteita teosten välityksellä ja normatiivisesti sallitulla tavalla.

Jos käsitys itsestä ja muusta maailmasta on negatiivinen, kaaoksen hallintayrityksenä voi toimia tiedostamaton taiteilijaidentiteetin synnyttäminen. Psykososiaalisen kehitysteorian mukaan identiteetin muodostus jakaantuu lapsuudessa ja nuoruudessa eri vaiheisiin. Erik Eriksonin ja James Marcian psykososiaalisiin kehitysteorioihin kuuluu vaiheita, kuten identiteettidiffuusiovaihe ja moratoriovaihe, joiden kautta nuori lopulta muodostaa vakaan, itseään palvelelevan käsityksen omasta itsestään. Aikuisuudessa tavoitteena on saavuttaa ”vahvan” identiteetin jäsentymisen kokemus, jossa henkilö on sitoutunut yhteisöönsä, ja kykenee ottamaan vastuun itsestään, pitämään yllä ihmissuhteita, ja hänellä on riittävän hyvä itsetunto vastaamaan omasta toimijuudesta ja autonomiasta maailmassa.

Nuori, joka sattuu olemaan taiteellisesti kyvykäs mutta on toisaalta kiintynyt turvattomasti, saattaa jämähtää identiteettikehityksessään identiteettidifuusioon, jossa minäkokemus muodostuu negatiiviseksi. Koska minä on uhattuna, toimiva varasuunnitelma on paikkailla tilannetta tekemällä itsestä jollain tavalla ”erikoinen”. Tämän muista poikkeavuuden kokemuksen tarjoaaa tietenkin omat, luovat supervoimat.

Luovan neron arkkityypin tarjoama omnipotenssin tunne auttaa huonosta itsetunnosta kärsivää tuntemaan itsensä arvokkaaksi, mutta yhtä aikaa hän nostaa tai eriyttää itsensä muista ihmisistä korkeampaan asemaan. Suojautumismekanismi toimii, mutta käsitys todellisesta itsen hauraudesta jäänee lopulta vaille huomiota. Freud kutsui ilmiötä taaperoiän omnipotenssin tunteen uudelleen palauttamiseksi.

”Luovuus on pyrkimys saada kontakti tunteisiin, todelliseen minuuteen ja myös pyrkimys saada hyväksyntää todelliselle minälle”.

Kognitiivinen psykologia ja kiintymyssuhdeteoria, Jyväskylän täydennyskoulutuskeskuksen julkaisu 4

Taiteilijaidentiteetin tarjoaman omnipotenssin kokemuksen lisäksi taiteilijaidentiteetti tarjoaa turvattomalle henkilölle hyvän syyn yksinäisyyteen ja syrjäänvetäytymiseen. Luova toiminta on hyvin usein melko yksinäistä tekemistä, ja tämän selityksen turvin tuleva taiteilija voi käytännössä vältellä elämänsä tärkeitä ihmissuhteita. Taiteen kautta hän pystyy kommunikoimaan täysin omilla ehdoillaan, eikä hän ole muiden vaikutusvallan alla. Kuvien tai symboliikan avulla hänen on mahdollista paljastaa itsensä kuitenkin samalla suojelemalla tärkeää osaa itsestään.

Yksilötasolla riutuvan taiteilijan myyttiä elämässään toteuttavat hahmot ammentavat materiaalia teoksiinsa omasta ahdingostaan. Tällä tavoin he uusintavat omaa myyttiään häivyttämällä olemassaolonsa problematiikkaa kappaleen sanoituksiin, verhoamalla sen runouteen, säveltäen siitä haikean sävelkulun, tai ohjaten siitä piilomerkityksellisen näytelmän.

Taiteen luoja pitää yllä haluaamansa tarinaa, ja hän voi ohjailla sitä eri suuntiin. Tarinan kiertokulku jatkuu ja sitä pidetään yllä sekä yksilön että ympäröivän kulttuurin toimesta.

Myytin murtuminen ja 2020-luvun ihanteet, esimerkkinä Paula Vesala

Ovatko kaikki taiteilijat siis lopulta jollain tapaa koko ikänsä kestävällä matkalla etsimässä omaa, lapsuudessa kadotettua hyväksynnän ja omanarvon tuntoaan?

Taiteilijamyyttiin kietoutuminen on mielestäni vaarallista, koska median ja popkulttuurin sille antamat merkitykset pyrkivät tuotteistamaan ja esineellistämään yksilön omiin tarpeisiinsa. Musiikkiteollisuus on bisnestä, ja bisnes ahmaisee haavoittuvan ihmisen herkästi kitaansa. Itse toteuttamallaan myytin uusintamisella taiteilija esineellistää myös itsensä. Silti itselleen taiteilijaidentiteetin muodostaminen ja vaikeuksien käsitteleminen taiteen avulla voi olla hyödyllinen vaihe oman haavoittuvuutensa löytämisessä. Parhaimmillaan taiteen avulla henkilö voi löytää tiensä takaisin omiin todellisiin tunteisiinsa ja saada käsiteltyä niitä turvallisesti. Työskentelyn tulisi kuitenkin ehkä tapahtua yksityisyydessä esimerkiksi taideterapeuttisia menetelmiä hyödyntäen ja ilman, että huomiohakuisuus tulee autenttisuuden väliin. Artistin tulisi olla tietoinen siitä, miksi hänellä ehkä on alitajuinen tarve olla muiden katseen alla.

Vaikutaa siltä, että 2020-luvun digiajalla tietty taiteilijamyytti on alkanut purkautumaan. Yhteiskunnallisina arvoina individualisaatio ja narsismi ovat olleet pitkään johtavina voimina, mutta toisaalta viime aikojen trendeihin on myös kuulunut hyvinvointi, luonnonmukaisuus ja autenttisuus. Instagramissa tai YouTubessa kenestä tahansa voi tulla tähti, ja tähtimateriaalista on käynnissä inflaatio. Emme nosta enää artisteja jalustoilla samoin kuin ennen tietoyhteiskunnan ja tietoverkkojen mullistumista.

Rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua

Maailmanloppu on ainut asia josta osaankin laulaa
Mutta rakkaus myy ja siinä on monen laulun syntysyy
Maailmanloppu on ainut asia johon todella luotan
Kun vaikka rakkaus myy niin jotenkin tunnen kumpi lähestyy

Vesala – Rakkaus ja Maailmanloppu

Olen tutustunut Paula Vesalan kahteen levyyn ”Vesala” ja ”Etsimässä rauhaa”. Kappaleiden sanoituksista kuuluu tietoisuus omia kiintymyssuhdevaurioita kohtaan. Ne näetään inhimillisinä ja osana Vesalan elämäntarinaa. On myös melko ihailtavaa, kuinka hän on onnistunut luomaan itsensä uudelleen. Vesala on käynyt läpi hankalan lapsuuden. vakavan psykoottisen masennuksen ja avioeron, johon on ilmeisesti sisältynyt pettämistä. Silti laulaja ei ole uhriutunut tai päätynyt esimerkiksi käyttämään huumeita tunteidensa turruttamiseksi. Hän on mielestäni osa uutta, osin feminististä, tietoista taiteilijamytologiaa, jossa artisti on rehellinen oman haavoittuvuutensa kohtaamisessa ja pystyy kääntämään tilanteen omaksi edukseen. Asioista puhutaan niinkuin ne ovat.

Toivon mukaan tämänlainen kehitys jatkaisi kulkuaan, eikä julkkiksia enää nostettaisi haitallisella tavalla valokeilaan. Myytin virrassa kulkeminen on osaltaan alitajuista toimintaa, ja kun sen ymmärtää, kärsivän taiteilijan myyttiä ei tarvitse lähteä toteuttamaan ja ymmärrys mennyttä taiteilijamytologiaa kohtaan lisääntyy

Teksti: Sini Kivikoivu

KIRJALLISUUTTA:
Hänninen, Vilma: Sisäinen tarina, elämä ja muutos, väitöskirja, Tampereen yliopisto, 1999
Kuusinen, Kirsti-Liisa: Kognitiivinen psykoterapia ja kiintymyssuhdeteoria, Jyväskylän yliopisto, täydennyskoulutuskeskuksen julkaisu 4 , 2000