Muun muassa reipasta rokkia, melodisia koukkuja ja hooceeta saundeihinsa sekoitteleva, Tuusulan kunnasta kotoisin oleva yhtye Sorsajengi julkaisi tämän vuoden puolella toisen julkaisunsa Kiduttaa (2020). 

Kolmen biisin muodostaman kokonaisuuden avaa raita Nekrofiiliorgiatjossa kerrotaan tarina kiihkeästä, pakostikin henkisellä tasolla hieman yksipuoliseksi jäävästä romanssista sosiopaatti-nekrofiilin kanssa. Tabuaiheet ovat Idan lyriikoissa jälleen aika isosti tapetilla.

”Voi kuinka joskus katsoisit mua niinkuin katsot niitä kuolleita ruumiita”, Ida laulaa, ja tekisi hieman mieli huokailla mukana. Kuinka sarjamurhaajanekrofiilin kanssa lempimisestä onkin voitu saada aikaiseksi näin kaunis valssi? Kuolema ja rakkaus, mikä ikuisesti seksikäs kombinaatio.

Hooceellä sydänkohtauksia sisuksiin kyntävä rämärokkibiisi Millään ei ole mitään väliä  iskee adrenaliinipiikkinsä suoraan aorttaan. Heti biisin alettua tulee fiilis, että haluaisi puida nyrkkiä tai pistää pogoiluksi. Ihmisten käyttäytyessä kuin kyyniset persereiät, onko millään tosiaankaan enää mitään väliä?

Kolmas biisi Tervetuloa kerrassaan kuvottavaan sieluuni, saa oksentaa vie kuulijan sisälle trippiin, joka alkaa kaupungin yössä sekoilusta, mikä johtaa lopulta pakoon syvien vesien kautta luonnon sydämeen. Laulaja karkaa luonnon helmaan, missä madot ja hyönteiset munivat silmiin ja korviin, ja syövät lopulta koko ruumiin.

Myönnetään, se on kärjistettynä myös eräs omista pakofantasioistani. Kun kaupunkikulttuuri kaluaa sieluani tyhjäksi, tunnen eläimellisistä haluistani samalla huonoa omaatuntoa.

Järvenpäästä käsin vaikuttavan Ida Niemen (Organic Cotton Beat, Vulvarutto ja Sorsajengi) musikaalinen ulosanti kulkee eteenpäin aivan omalla taajuudellaan. Bändin soitanta on tiukkaa, energistä ja kumpainenkin julkaisu on tuotettu siististi. Teppo Vapauskin on kehunut ohjelmassaan Sorsajengin livevetoja.

On ollut ilo huomata että tämäntyylinen, jollain metatasolla feministinen, naisedusteinen suomeksi laulettu rokki ja juurehtava musiikkiskene on ollut viime vuosina lisääntymään päin. Loputtoman feikissä annettujen vaikutelmien maailmassa missä kauneusihanteet ovat olleet uhkaavasti kapenemaan päin, ei musiikkiin kaivata enää yhtään enempää teennäisyyttä, tekotissejä tai keimailevaa kaupallisuutta.

Suomalaisen, naisvoittoisen rokin sanoma sitoo meidät jollain oudolla tavalla yhteen. Samalla se ei ole outoa ollenkaan. Se tarkoittaa sitä, että joku muukin kaltaiseni uskaltaa sanoa sen ääneen: eksistenssi jonka planeetallamme juuri nyt jaamme, on ajoittain absurdia paskaa josta on paikoittain hyvin, hyvin vaikeaa ottaa selkoa.

Ida Niemen, Joku Iiriksen, Rosita Luun, Litku Klemetin, Eerolan Reetan, Maustetyttöjen ja Mara Ballsin kaltaisten, kaunistelemattomien ja rehellisesti herkkien, hyvin tavallisten erikoisnaisten ja artistien taiteellinen anti ja tarinat laajentavat väistämättömästi myös omaa perspektiiviä silloin, kun horisontti näyttäytyy muutoin paikoin toivottomana.

Jaan tämän maagisen ja inhorealistisen sekaisen todellisuuden siskojeni kanssa. Se on äärimmäisen helpottava tunne, ja siitä kuuluu kiitos Idan Sorsajengille, ja ylipäätään kaikelle kotimaiselle, ikäpolveni naisten esittämälle uudelle kotimaiselle musiikille.