Sini Kivikoivu

Mitä tehdä, kun soittimeen tarttuminen ahdistaa, eikä innosta? Tai kun täytyisi kirjoittaa jotain, mutta suorituspaineet tai jokin muu epämääräinen ahdistus saa aikaan tyhjän paperin kammon? Jokin tekemisessä kaihertaa, ja asioihin tarttuminen tuntuu turhalta. Tekemisen tiellä on blokki, joka on pysäyttänyt liikkeen.

Kärsin tästä vaivasta aika ajoin itsekin. Se saapuu yleensä kuukauden ajaksi kerran tai pari vuodessa, ja pelkästään kirjoittamisprosessin kanssa useammin kuin kerran kuukaudessa. Silloin eteneminen on hidasta ja epämääräinen pelko estää tekemästä seuraavaa siirtoa.

Luovien alojen uran tehnyt, käsikirjoittaja, toimittaja, runoilija ja luennoitsija Julia Cameron (s. 1951) puhuu kirjassaan ”Tie Luovuuteen” luovasta tukkeutumisesta.

Luova tukkeutuminen tuntuu paikoilleen jähmettymiseltä ja siltä, kuin jokin ulkoinen voima estäisi minää toteuttamasta itseään.

Juurisyy prokrastinaatioon ei löydy itsen ulkoisista, vaan sisäisistä tekijöistä.

Negatiivinen narratiivi

Negatiivinen narratiivi (eli kertoja) on jokaisella hieman erilainen. Silti näitä kertojia yhdistää pessimismi, sekä näkemys siitä, että tekeminen on jollain tavalla turhaa, tai ei ole kylliksi taitava. Se on vähättelevä ja mitätöivä narratiivi, piru, kriitikko ja kiusaaja, joka tahtoo lopettaa työnteon ennenkuin sen on oikeastaan aloittanutkaan.

Oma negatiivinen narratiivini kuulostaa esimerkiksi tältä:
”Onko itseilmaisullasi jokin pointti? Kuulostat nimittäin p*rseeltä.”
Musiikkisi on samantekevää kuraa ja kirjoituksesi on teennäistä sontaa.”
”Et oikeastaan taida edes tietää, mistä puhut kun kirjoitat noita juttuja.”

Niinpä.

Automatisoituneet, alhaisille tasoille urautuneet kelat ovat lannistavaa kuunneltavaa. On kuitenkin tärkeää olla lamaantumatta, kun sisäinen pessimisti nostaa päätään: sillä on selvästi jotain tärkeää asiaa.

Kuinka tukisit aikuisena sitä sisäistä lasta, joka ei ole saanut kylliksi ansaitsemaansa tukea ja huomiota? Pystytkö puhumaan itsellesi kannustavasti ja kauniisti? Kokeile, miltä se tuntuu.

Pienen sisäisen sipulin kuorimisen jälkeen blokki paljastuu minäkielteiseksi narratiiviksi, egoksi, joka pelkää epäonnistumista ja naurun alaiseksi joutumista.  Suojellakseen itseään egon on täten keksittävä tarina. Tarina siitä, että ”minä” ei ole kyllin hyvä.

Perususkomus prokrastinaatiossa voi olla esimerkiksi: ”On ihan turha edes yrittää: näin säästyt tulevalta häpeältä.”

Tämä tarina suojelee ihmistä valitettavasti sekä onnistumiselta, että epäonnistumiselta.

Olen koonnut muutaman positiivista psykologiaa hyödyntävän vinkin, joita voit itsekin kokeilla negatiivisen narratiivin selättämiseksi – tai pikemminkin sen kanssa ystävystymiseksi – ja terveelllisemmän minä-suhteen saavuttamiseksi, jotka ovat auttaneet minua valamaan uskoa omaan tekemiseeni, oli kyse luovasta projektista, akateemisiin opintoihihin, tai töihin, liittyvistä asioista.

5 ajatusta, joilla voi pehmentää negatiivisia uskomuksia itsestä ja löytää tien takaisin luovaan virtaan:

  1. ON HUOMIONARVOISTA , ETTEI NEGATIIVINEN ÄÄNI OLE VÄLTTÄMÄTTÄ LAINKAAN ITSESTÄ PERÄISIN . Päähän jäänyt kiusaava ajatus saattaa olla jonkun muun kertoma tarina, jonka on vain hyväksynyt aiemmin lapsuudessaan todeksi. Ehkä kukaan ei koskaan olekaan oikeasti kehunut tai kannustanut. Kenen kritiikki pelottaa, ja minkä merkityksen kritiikille tai mahdolliselle ”epäonnistumiselle” itse antaa? Onko tulokset liiaksi sidoksissa omaan itsetuntoon?

  2. PESSIMISTISEN MINÄKERTOJAN TAKANA ON TODENNÄKÖISESTI HAAVOITTUNUT OSA ITSEÄ, JOKA PYYTÄÄ AIKUISELTA MINÄLTÄ MYÖTÄTUNTOA JA EMPATIA.
    Tämä osa itsestä pelkää epäonnistumista ja kritiikkiä.
    Yksi keino on visualisoida sen pettynyt osan itseä, jolle pessimistinen puhe kuuluu. Kuinka sitä voisi auttaa ja lohduttaa tänään? Kuinka voi olla tukena aikuisena sisäiselle lapselle, joka ei ole saanut kylliksi ansaitsemaansa tukea ja huomiota? Voi kokeilla, miltä tuntuu puhua itselleen kauniisti ja kannistavasti.
  3. IHMINEN VOI LASKEA SELLAISIA ITSELLE MERKITYKSELLISIÄ ONNISTUMISEN KOKEMUKSIA JOTKA MUODOSTAVAT KOKONAISUUDESSAAN SEN MATKA, JONKA ON JO KULKENUT. Tätä matkaa kohtaan voi tuntea kiitollisuutta ja kiittää samalla itseä: Olen jo tullut tämän matkan ja selvinnyt kaikista haasteista. Onko mahdollista kääntää vastoinkäymiset oppiläksyiksi, joiden jälkeen onkin viisaampi ja vahvempi, itsenäisempi toimija?

    Kielivätkö meneillään olevat haasteet siitä, että oletkin oikeastaan matkalla kohti itsellesi sopivampaa formaattia tai kenties motivoituneempia yhteistyökumppaneita?

    Kun harjoittaa kiitollisuutta, keskityt pakostikin positiiviseen ja nostat esiin onnistumisen hetkiä pettymysten ja takaiskujen sijasta. Tämä lisää automaattisesti onnellisuutta.