Tapahtumaraportti:
Nightmärr, Mörkt Moln ja Takezo Henry’s Pubissa 1.8.2019

Teksti ja kuvat: Sini Kiko

Badis lähti tsekkaamaan Mörkt Molnin ja Nightmärrin Suomen kiertueen Kuopion stopin Henkkaan. Lämppärinä sahasi paikallinen doom-yhtye Takezo.

TAKEZO (KPO)

Lauteet ruotsalaisille lämppäämässä oli paikallinen doom-metalliyhtye, puoli vuotta kasassa ollut mutta jo jonkin verran keikkaillut Takezo.

Takezon solisti Niko Oikarinen, oikealla liidaa Tino Kraft

Takezon saundissa kuuluu Mastodon, stonerin surina ja maailmanloppua kohti polkeva doom-metalli. Solisti Niko Oikarisen lauluraspi on parhaimmillaan jopa Lemmymäinen. Musa osuu ja uppoaa etenkin, jos diggaa hieman hyvällä tavalla häiriintyneestä meiningistä.

MÖRKT MOLN (SWE)

Ruotsalaisesta Mörkt Molnista tuli mieleen auttamatta Misfits, mikä ei ole tosin missään nimessä huono asia. ”Queer Doomia” ja doom-punkkia sekoittava ruotsalainen pumppu oli energinen kuuntelu-  ja katselukokemus. Lisää äänivallia voisi luoda hyvin toinen kitaristi, mutta bändi jytäsi hyvin myös tällä kokoonpanolla. Mainittakoon vielä, että Mörkt Molnin rummuissa oli Nightmärrin solisti Stickan!

Mörkt Moln

NIGHTMÄRR (SWE)

Railakasta heviä ja 70-luvun Heart-jytää sekoittava keppihevosbändi, eli illan pääesiintyjä Nightmärr lunasti ehdottomasti paikkansa illan pääesiintyjänä. Vauhdikasta, jopa Iron Maidenmaista meininkiä ei puuttunut ja esiintyminen jätti yleisöltä haavit auki. Jengi jäi huutamaan vikan biisin jälkeen pitkään encorea, muttei saanut harmikseen vastakaikua. Ehkä ruotsalaiset eivät vain ymmärtäneet, mitä ”lissee, lissee”, tarkoittaa.

Nightmärrin Stickan

Jollain tavalla pidän siitä, että naisten energia lavalla on erilaista. Se luo meininkiin kontrastia. Tälläkin keikalla musiikki oli niin raskasta ja kirjaimellisesti heviä, että olisin ehkä odottanut hieman energisempää lavahabitusta ja sitä tiettyä asiaankuuluvaa ”liikunnallisuutta” lavalla. Sitten kysyin itseltäni, miksi vitussa naisten oikeastaan kuuluisikaan esiintyä keikoilla samalla tavoin kuin miesten?

Olen tainnut olla joskus itsekin yksi niistä rokkikeikoilla ja musavideoilla aivopestyistä tyypeistä, joiden mielessä sekä miesten että naisten kuuluu rokatessaan kekkuloida, riehua ja pomppia lavalla paljastamatta itsestään minkäänlaisia merkkejä herkkyydestä tai haavoittuvaisuudesta. Lavalla on oltava itsevarma ja agressiivinen, haistakaa vittu -asenteen omaava alfa-olento, tai se ei ole mukamas uskottavaa rokkia.

Tessan ja Liv rocking

Osa porukasta varmasti maksaa siitä, että he näkevät lavalla jonkun, joka on heitä itseään rohkeampi. He haluavat nähdä idolinsa, joka ei sillä hetkellä pelkää mitään, jonkun joka kenties vastustaa kaikkia mahdollisia auktoriteetteja, joka sylkee, oksentaa ja ehkä paskantaakin lavalle, eikä välitä siis vittujakaan. Jonkun, joka lentää yleisön yläpuolella rumpusetti ylösalaisin. Jonkun, joka tanssii hiestä märkänä monimutkaisia koreografioita autotune taustalla hienonhienosti särähtäen.

Ja sitten on ne ihan tavalliset artistit, ne joilla on vain oma instrumentti, stage ja osaaminen näytillä. Tämän osion kohdeyleisö pitää luultavasti jossain määrin arvossa eri asioita, mutta silti perinteinen rock-kuvasto on jättänyt kollektiiviseen tajuntaan piintyneen käsityksen, jonka mukaan ainoa tapa olla lavalla on olla ylivoimaisen maskuliininen elukka.

Nighmärrin Kitarajumalatar Liv

Nightmärr ei ole lavojen temppuhevonen, mutta he saavat juurikin siitä syystä puolelleen autenttisen kunnioitukseni. Muijat tulivat tekemään lavalle sitä, mitä he parhaiten osaavat, eli soittivat vitun kovaa heviä.