Introductio

Hyvät siskot ja veljet. Tämä kirjoitus on sekä esittely itsestäni, että Humu-Klubista.
Hyvä ystäväni, Bad Pablo, pyysi minua osallistumaan Humu-klubille ja kirjoittamaan jutun aiheesta koska hän ei itse pääsekään paikalle. Vaikka olen kirjoittanut paljonkin erilaisia tekstejä ja sanoituksia, olin alussa todella epävarma ottamaan tehtävää vastaan, sillä siitä on rehellisesti sanottuna vuosia kun olen viimeksi kirjoittanut mitään muuta kuin pankkitunnuksia maksaessa laskuja. Noh.. Kauniin naisen pyynnöstä on vaikea kieltäytyä, varsinkaan kun hän esitti pyynnön niin nätisti. Itse en oikeastaan enempää esittelyjä kaipaa. Ei siksi että kaikki tuntisi minut, vaan siksi että toivon päinvastaista. Voitte kutsua minua vaikka Juntti-Pullaksi, kuten äitini tapasi minua kutsua pentuna. Vain harvat tutut saattavat minut tunnistaa tuosta nimestä ja kirjoitukseni toimikoot esittelynä muille.

Ante Humu

Tarina alkaa, kun olimme viettämässä minun ja toisen kaverin syntymäpäiviä pienellä porukalla. Puheaiheeksi kääntyi mainittu Humu-klubi ja Bad Pablo kertoi haluavansa kirjoittaa siitä reportaasin blogiinsa. Minulla ei ollut vielä tässä vaiheessa mitään hajua, minkälaisesta mestasta on kysymys. Kyyniseen ja savolaiseen tapaani vastasin lyhyesti että ”Jaa..Saattaishan siellä olla ihan hauskaa.” Seuraavana päivänä Bad Pablo kertoi minulle, että hänelle tuli este, eikä pääse kirjoittamaan reportaasia. Tässä minä nyt sitten kirjoitan ja mietin kuumeisesti minkälaista tarinaa hän oikein haluaa. Reportaasia tästä ei saa tekemälläkään, mutta ehkä jonkinlainen pakina tai vajaa viikon mittainen elämänkerta? Mutina? Joo, tämä on mutina.

Tällä hetkellä odotan neljän päivän päästä alkavaa Humua, kuin kuuta nousevaa, enkä vähiten siksi että pääsen vihdoin kokemaan kirjoituksen aiheen. En nimittäin vieläkään tiedä siitä muuta, kuin ajankohdan. Yritän olla etsimättä siitä tietoa, jotta menen ilman ennakkoasenteita ja että kokemus on varmasti aito ja neitseellinen.

Per Humu

Vihdoin koitti H-hetki lähteä kohti Pannuhuonetta, jossa Humu-klubi pidetään. Matkan varrella eteeni päätyy kaksi naista ja jostain syystä tiesin heti heidän menevän samaan osoitteeseen. Seuraan naisia ovesta sisään ja spottaan heti kaverini Miljan, joka on mutinan valokuvavastaava. Tunnelma on jo heti alusta letkeä ja iloinen, ja paranee sitä mukaa kun ihmiset hiljalleen valuvat paikalle.

Ensimmäisenä artistina sisään astuu Miettisen Ville lämmittämään yleisöä. Paljoa se ei tarvitse, sillä yleisö tuntuu jo olevan kuumaa. Puoliakustinen kitara ääntelee iloista sävelmää ja toimii kontrastina haikealle laululle. Koulukiusaus, rakkaus ja rypyt rakkaudessa. Maanläheisiä ja kliseisiä aiheita, mutta Villen tapa kertoa niistä pitää kyllästymisen loitolla. Yleisö on hillittyä ja hiljaa, mutta innostuu taputtamaan aina kappaleiden päättyessä.

Ville Miettinen  (Kuva: Milja Virtasola)

Sitten koin rakkautta ensikuulemalta, kun Veera Maria Kristiina -trio astui lavalle.
Ambientia. Viulua. Särkyneitä nuotteja. Harmonisia äänivalleja. Huuliharppua. Isoäidin runoja. Musiikki saa minut lähentelemään nirvanaa. En tiedä mistä he laulavat, sillä ruumiini ja ajatukseni ei ole enää minun, vaan musiikin joka virtaa lävitseni hipelöiden jokaista hermopäätettäni. Liian aikaisin musiikki loppuu ja mieleni tarttuu takaisin ruumiiseen ja ruumis olutlasiin. Se oli upea trippi ja yleisöstä päätellen en ole ainoa sen kokenut. Trio on niin voimakas hetken kokemus, että en kykene kirjoittamaan siitä syvempää analyysia.

Veera Maria Kristiina -trio (Kuva: Milja Virtasola)

Pääesiintyjäksi estradille nousee Rosita Luu bändinsä kera. Huomaan, että aijemmin seuraamani naiset olivat itse Rosita Luu ja hänen kitaristinsa. Pirteä poppi ei ole ihan minun juttu, mutta ei hitto ne juustoiset syntsa-soundit..rakastan niitä. Luun laulaessa jä bändin soittaessa alkaa rauhallisuuden tilalle nousta yleisön persoonallisuus ja tavanomaisesta poikkeava mielenterveys, hyvällä tavalla. Ehkä bändissä on jokin magic(lausutaan: Mad Jig), mikä saa yleisön villiintymään tai sitten se on kivikova Ladyboy tai Pyramidin huiput. Rosita pitää karismallaan ja kyvyllään reagoida yleisön oikkuihin koko salin hallussaan.

Rosita Luu (Kuva: Milja VIrtasola)

Post Humu

Seuraavana aamuna heräsin kotoa aikaisin ja ihmettelin, missä se krapula oikein on, minkä yleensä saan pienestäkin määrästä alkoholia. Tarkistus lompakon kuittiosastolle varmistaa, että eihän siellä mennyt, kuin kaksi tuopillista. Tästä voin vetää johtopäätöksen, että musiikki on ollut mahtavaa, kun ei muistanut edes juoda. Illan upea fiilis kantaa vieläkin eteenpäin ja naamasta ei saa pestyä hymyä pois perunaharjallakaan. Piti sekin kokeilla, kun alkaa jo poskiin sattumaan.

Kirjoittaja on 30-vuotias kuopiolainen musiikkialan urakoitsija.

Kuvat: Milja Virtasola
Teksti: T.K. /Juntti-Pulla